Kuinka helposti kokemuksemme – ainakin näin länsimaissa – onkaan se, että ”minä” olen jotenkin mielessä, ehkä pään alueella? Olemme tottuneet mieltämään, että mieli on se, jonka kautta voimme tietää asioita ja jonka on hyvä yrittää hallita asioita. Kehoamme katsomme helposti vähän etäältä, ylhäältä, mahdollisesti myös arvottaen, millainen sen kuuluisi olla, miten sen kuuluisi toimia.
Oma vähitellen syvenevä kokemukseni on, että keho on aika paljon enemmän kuin mitä olemme tottuneet ajattelemaan. On mahdollista laskeutua olemaan kehossa, olemaan keho – elävä, aistiva ja läsnäoleva. Kehosta voi myös nousta tietoa hieman toisenlaisella tavalla kuin mihin olemme tottuneet. Fokusoinnin kehittäjä Eugene Gendlin ilmaisee asian niin, että kehomme on elänyt mukana elämämme tilanteissa ja siten tietää niistä. Kehon tuntemusten, sävyjen ja mielikuvien kautta saattaa aueta jotain näkyviin kokonaisvaltaisemmin ja tuoreemmin kuin mielen kautta pohtimalla.
Kehollinen tunnustelu ja läsnäolo avaavat myös tilaa sisäisille liikahduksille. Itsestäni tuntuu usein siltä kuin meissä olisi sisällä jonkinlainen luontainen suunta kohti terveyttä, avautumista ja kasvua. Se pääsee aukeamaan, kun annamme tilaa kehosta nouseville suunnille sen sijaan että yrittäisimme vain pitää asioita hallussa ajatusten ja suunnittelun kautta. Esimerkiksi vapaa liike kehon sisältä nousevia impulsseja kuunnellen saattaa rentouttaa paremmin kuin suunnitelmallinen yritys avata tiettyjä kehon kireyksiä.
Kehon merkitys terapiassa
Kirjoitin aiemmin siitä, millä tavoin kehon kokemusta saatetaan tunnustella terapiassa. Tässä tekstissä haluan syventää hieman sitä, miksi tällainen tunnustelu voi olla tärkeää. Kehollinen läsnäolo tuo tilaa asioille avautua näkyviin ja liikahdella. Kehollisissa tunnuissa liikutaan usein sellaisella raja-alueella, jolla jotain tiedostamatonta voi tulla enemmän tietoisesti näkyväksi.
Kehollisen kokemuksen ja siitä nousevien mielikuvien tai muiden häivähdysten tarkempi tunnustelu avaa asioista sävyjä ja yksityiskohtia. Sen sijaan, että jonkin olotilan nimeäisi vain peloksi ja olettaisi tietävänsä mitä se on, voi tuntea miten juuri tämä pelko tuntuu kuin halulta käpertyä piiloon luolaan. Ehkä voi huomata myös, mitä pelkääjä siellä luolassa voisi tarvita tunteakseen turvaa. Kehon kokonaisvaltainen tapa kokea tilanteita avaa myös mahdollisuuden tavoittaa kokemuksen ydintä: ”Mikä tässä nimenomaan pelottaa?” aukeaa usein helpommin ja aidommin kehossa läsnä ollen kuin vain asiaa pohtien.
On myös paljon sellaista, mitä emme pelkän ajattelun kautta helposti tavoita. Varhaiset kokemuksemme – kohdussa ja ensimmäisten elinvuosiemme aikana – eivät muodostu samanlaisiksi eksplisiittisiksi muistoiksi, osaksi sanallistettua elämäntarinaa, kuin myöhemmät tapahtumat. Ne ovat kuitenkin läsnä kehossamme ja elämässämme, kireyksinä ja jännityksinä, olemisen ja kokemisen tapoina sekä tilanteiden herättäminä vahvoina tunnereaktioina, jotka voivat tuntua ylimitoitetuilta siihen nähden, mitä tapahtui. Myöskään myöhemmät traumaattiset kokemukset, sellainen mikä on ollut meille kyseisessä hetkessä liikaa, eivät välttämättä hahmotu koherenteiksi muistoiksi, mutta voivat vaikuttaa meihin vahvasti. Tällaisten kokemusten avaamiseen keho voi tarjota tärkeän väylän.
Kehollisuus voimavarana
Läsnäolo kehossa voi toimia myös voimavarana, niin terapiassa kuin muutenkin. Kun kosketetaan jotain mennyttä haastavaa kokemusta, kehon kautta voi pitää mukana tietoisuuden siitä, että olemme samalla myös tässä hetkessä – emme täysin uponneena menneeseen. Kehollisesti voi tuntea hengityksen liikkeen, tuolin allaan, toisen ihmisen läsnäolon. Voi huomata, että samaan aikaan kun pintaan nousee tuntua kuin olisi pieni lapsi, on myös aikuisen kehossa, tässä ja nyt. Tukea olemiseen voi löytää myös vaikkapa siitä, että käärii viltin ympärilleen, halaa itseään tai vaikkapa antaa keholle tilaa tehdä sitä liikettä mikä kutsuu.
Kun taustalla on erilaisia haastavia kokemuksia, kehoon tuleminen ei välttämättä ole helppoa. Kehossa voi olla sellaista, mitä on vaikeaa avautua tuntemaan. Keho voi tuntua kivuliaalta tai hallitsemattomalta, ehkä enemmän viholliselta kuin sellaiselta ystävältä, johon voi luottaa ja jossa laskeutua olemaan. Matka vähitellen kohti syvempää kehollisuutta voi viedä aikaa ja joskus kaivata toisen läsnäolon tuomaa tukea.
Haasteista huolimatta matka kehoon voi olla tärkeä ja antoisa. Kehossa olemisen kautta voi avautua elävyyttä, kokemusta siitä että on läsnä tässä, olemassa, omalla paikallaan. Voi avautua kokemusta yhteydestä: koemme toisen läsnäolon, kehomme virittyvät toisiinsa – emme ehkä olekaan aivan niin erillisiä, kuin olemme usein tottuneet ajattelemaan. Kehollisen läsnäolon kautta voi myös avautua kokemusta siitä, että pelkkä oleminenkin on hyvää. Kun yritämme ratkoa asioita mielen kautta, voimme helposti ajatella, että jotain pitäisi tehdä, jonkin elämässä pitäisi muuttua, pitäisi löytää jotain, mikä antaisi esimerkiksi merkityksen tai tyydytyksen tunnetta. Joskus toki tarvitaan muutoksia, mutta aina tarve ei ehkä olekaan siinä, että jokin olisi ulkoisesti toisin. Kehosta aukeava läsnäolo voi avata sen, mitä kaipaamme. (Tästä kirjoittaa mm. Mark Epstein.)
Lähteitä:
Epstein, Mark: Going on Being: Life at the Crossroads of Buddhism and Psychotherapy. Boston, Massachusetts: Wisdom Publications.
Gendlin, Eugene T.: Fokusointi (suom. Erkka Laitinen), 2014, Basam Books, Viisas elämä-sarja.
Lue myös ajatuksiani siitä, mikä on kehon rooli nimenomaan osana keskusteluterapiaa.