Muutama vuosi takaperin ranteeni murtui, kun liukastuin syksyisellä metsäkalliolla yllättävään jääläikkään. Lensin oikein vauhdilla. Murtuneen ranteen parantelu tarjosi kiinnostavia näkökulmia kehollisuuteen ja kehon ja mielen yhteyksiin.
Kivun kestäminen ei ollut helppoa. Tuntui olennaiselta huomata, ettei haastavinta kuitenkaan ollut fyysinen kivun tuntemus itsessään. Etenkin silloin, kun jouduin istumaan puoli tuntia kalliolla odottamassa avun tuloa, pintaan tuli paljon haavoittuvaisuutta, tunnetta yksin jäämisestä, avuttomuudesta. Se kaikki kietoutui osaksi kivun sietämättömyyttä. Oli tärkeää kohdata oma kokemus myös tunteiden tasolla, olla sille läsnä.
Kun käsi laitettiin pakettiin, se oli kivulias edelleen. Yritin selvitä sen kanssa ja annoin itselleni tilaa kokeilla kaikenlaista mieleen juolahtavaa. Lähdin ottamaan kontaktia omaan käteeni, käsivarteeni, kertomaan sille että se oli minun. Että se ei tehnyt mitään väärin vaikka pettikin. Että se oli vieläpä reippaasti yrittänyt suojella minua. Myös jaloille kerroin, että nekään eivät olleet tehneet mitään väärin. Jollain lailla oma keho tuli hiukan enemmän takaisin itselle.
Kipsatessa sain tarkat ohjeet sormien ja koko käden jumppaamiseen. Pieni kipu ei haittaisi, mutta ehdotetut liikkeet sattuivat melko lailla eivätkä sormet oikein liikkuneet. Koetin antaa keholle ja kädelle liikettä enemmän sisältä lähtien, antaa tilaa luovalle liikkeelle. Sisältä käsin nousi se, että silitin, kosketin hellästi rikki mennyttä kättä. Ja kipeän käden sormilla silitin itseäni, kasvojani, hiuksiani. Tällainen kosketus ja liike toivat eri tavalla lämpöä, yhteyttä ja pehmeyttä, ja ehkä sormien liikeradat myös hiukan vapautuivat.
Vähitellen huomasin, että se mitä kädelle ulkoisesti tapahtui liittyi myös sisäisiin prosesseihini. Oli jotain hyvin omanlaistaan siinä, että asioita tapahtui luissa ja ytimissä. Tuntui että se avasi omasta kokemuksestani kerroksia, joihin en ollut aiemmin ollut yhteydessä. Tietyllä tavalla luun katkeaminen tuntui myös sisäiseltä viestiltä: ”Nyt riitti!” Jotain napsahti poikki. Se mahdollisti irti päästämistä, kasvua kohti jotain uutta. Tuntui myös kuin kaatuminen maahan olisi hiukan vahvistanut maayhteyttäni.
Voiko omaan tuntuun asioista luottaa?
Kun sormien jumppaaminen tuntui vaikealta, sain ohjeen lisätä särkylääkkeiden määrää. Se auttoikin. Kuitenkin parin päivän päästä kivut hankaloituivat. Tuntui erikoiselta, että paljon jumitusta ja särkyä oli olkapäässä, lapaluun alueella, jopa kainalossa. Nukkuminen oli vaikeaa, kun edes tyynyillä tukien ei tahtonut löytyä asentoa, jossa käden olisi mukava olla joitakin minuutteja kauempaa. Vähitellen alkoi mieleen nousta kysymys, onkohan kipsi hyvin. Voisiko kipu kertoa siitä, että käsivarsi on väännettynä outoon asentoon?
On haastavaa löytää tilaa kuunnella omaa kehoaan ja sitä mikä toimii tai ei, kun toisaalta myös tarvitsee asiantuntijaa. Tuntui hienolta, että siinä tilanteessa, kun saatoin vain pidellä murtunutta kättä avuttomana sylissäni, oli mahdollista päästä melko nopeasti päivystykseen. Tutkittiin ja kipsattiin; murtumista voidaan pitää huolta. Mutta sitten ei ole helppoa tietää missä asioissa kuunnella itseään. Oliko se niin kuin sanottiin, että tässä asennossa käden pitää olla ja että kipu on ihan normaalia?
Lopulta soitin ja menin näyttämään kättä. Olin jämäkkä, pidin kiinni siitä että ei tämä näin voi olla ja sain uuden kipsin. Kipsausasento haettiin vähän eri tekniikalla. Kipsi voitiin laittaa tiukemmalle, kun turvotus oli osin laskenut. Vaikka tiukkuus lisäsikin kipua, nyt oli hyvä. Ei enää outoa vääntämisen tunnetta. Tuntui tosi tärkeältä se, että kuuntelin kehoani, luotin sen viesteihin ja pidin pintani. Taas askel sitä kohti, että keho voi tuntua enemmän omalta.
Liikkeen saattaminen loppuun voi purkaa traumaa
Pari päivää uuden kipsin laittamisesta, noin viikko kaatumisen jälkeen, nukahtaminen ei vieläkään ollut helppoa. Erityisesti olkapään seudun jumitus ja särky häiritsi. Olin mieltänyt jo aiemmin että tapaturma oli keholle shokki, jonkinlainen trauma. Osin juuri siksi olin etsinyt tapoja löytää yhteyttä kehooni uudestaan ja toisaalta tilaisuuksia puhua, jakaa, purkaa tunteita.
Hieroin, venyttelin ja pysyin läsnä kaikkein kipeimmässä ja jumittuneimmassa kohdassa, jossain lapaluun ja kainalon välimaastossa, ja yhtäkkiä tuli puoliksi tuntemuksena ja puoliksi ajatuksena mieleen, että ehkä jokin liike oli jäänyt kesken. Käsi oli hätätilanteessa lähtenyt melkoisella energialla ottamaan vastaan, ojentumaan, pystyäkseen pysäyttämään kaatumisen. Ja sitten ranne meni nurin, petti alta. Ehkä liikkeen energia jäi purkautumatta, kun se ei päässyt ihan loppuun.
Peter Levinen Somatic Experiencing -traumatyöskentelystä minulle on tullut tutuksi ajatus, että kesken jääneen liikkeen voi olla tärkeää löytää tila jatkua ja purkaa näin jumiin jäänyt energia. Se tuntui nyt intuitiivisesti oikealta. Tein hyvin hitaasti, läsnä ollen, oikeastaan vain yhden liikkeen. Käden ojennus vähitellen, vähän viistoon, juuri siihen suuntaan mihin kudoksiin pakkautunut energia tuntui haluavan sen viedä, ihan ihan suoraksi asti.
Keho on kyllä merkillinen, kun loppuun saatettu liike voi olla niin tärkeä. Kaikki ei muuttunut kerralla, mutta suuri osa olkapään alueen jähmettyneestä jumituksesta hälveni. Kehoon tuli myös kokonaisuudessaan voimaantuneempi olo: avoimempi ja virtaavampi tuntu, sellainen että voin luottaa itseeni ja kykyyni hallita asioita. Että kehoni osaa toimia. Vähän kuin käsivarsi olisi löytänyt voimaa siitä että se teki jotain, käytti energiaa, toimi muun kehon suojelemiseksi. Nyt se saattoi tuntea tuon voimansa, kun liike oli viety loppuun.
Käden kaipuu yhteyteen
Kuukausi kaatumisen jälkeen sain kipsin pois ja pääsin siirtymään hitaaseen kuntoutusvaiheeseen. Kun käsi oli viimein vapaa kipsin alta, kokonaan tavoitettavissa, nousi esiin vielä jotain mitä se oli jäänyt kaipaamaan. Oli tärkeää, että minua pidettiin kädestä. Ja oli tärkeää, että pidin itse itseäni kädestä. Aistin tarkkaan kontaktin molemmin puolin: miltä tuntui koskettaa, miltä toisen käden tuntui tulla kosketetuksi. Aiemmin kipsiin piilotettu, kovia kokenut käsi sai nyt vain olla siinä, turvassa, kosketuksissa, yhteydessä.