Usein toivomme, että saisimme jonkin asian itsessämme tai olemisessamme muuttumaan. Olo tuntuu vaikealta tai huomaamme jumittuneemme toimintamalleihin, jotka vain hankaloittavat elämää. Mikä silloin auttaisi?
Kun katsomme sisäistä maailmaamme – terapian tukemana tai muuten – lähestymme sitä helposti kuin insinööri teknistä ongelmaa. Pyrimme muutokseen ja etsimme siihen oikeita keinoja ja sopivia askelia. Olemme tottuneet tekemiseen, tavoitteisiin ja suunnitelmiin, ja tämä tulee mukaan siihen, miten olemme sisäisen maailmamme äärellä.
Tällä voi olla arvoa tiettyyn rajaan asti – riippuen siitä, millaisia keinoja löydämme. Usein muutoksen yrittäminen tai ainakaan sen tarkka suunnittelu ei kuitenkaan oikein toimi. Sisäinen maailma on mutkikas, eikä ole helppoa tietää, minkä askelten kautta muutokseen pääsisi. Yritys muuttaa jotain itsessään, työntää jotain pois, luo myös helposti taistelukentän sisällemme.
Oman kokemukseni mukaan asiat lähtevät usein aukeilemaan nimenomaan sen kautta, että emme yritä tuottaa muutosta. Tällöin on paremmin tilaa sille, mitä sisältämme käsin voi alkaa luontaisesti tapahtua. Tämä painotus on mukana monessa, mitä teen, ja olenkin viitannut siihen useissa aiemmissa kirjoituksissani. Nyt haluan syventyä aiheeseen vielä tarkemmin.
Tila luontaisille liikahduksille
Muutoksen yrittämisestä luopuminen on aivan keskeistä fokusoinnissa, minulle rakkaassa menetelmässä, jossa annamme kehollisten tuntujen kertoa elämästämme. Fokusoinnissa olennaista on se tapa, jolla olemme läsnä sisäisen maailmamme kanssa. Kohtaamme lämpimästi ja kiinnostuneena kaiken, mitä kehon tunnuista nousee näkyviin. Olemme avoimia kuulemaan lisää yrittämättä muuttaa mitään. Toki mukaan saattaa hiipiä halu työntää jotain pois tai löytää ratkaisuja. Silloin voimme huomata tämän halun sisällämme ja asettua olemaan läsnä myös sen kanssa – yhtä lailla lämpimästi ja kiinnostuneena.
Tämänkaltainen läsnäolo kehollisten tuntujen tasolla voi alkaa avata esiin monenlaista. Näemme asioista lisää, tulee uutta ymmärrystä ja uusia tuulahduksia, jokin sisällä höltyy ja usein myös muuttuu. Läsnäolo, joka ei yritä muuttaa mitään, luo tilaa sille, että asiat voivat liikahdella omalla tavallaan ja omaa tahtiaan. Usein sisältä nousevat muutoksen askelet ovat sen verran yllättäviä, ettei niitä olisi voinut suunnitella ennalta. On jopa saattanut tuntua siltä, ettei sisäiseen solmuun edes voi olla ratkaisua, mutta jotain kautta se sitten alkaakin aueta.
Samantapaista taikaa tuntuu olevan luovassa liikkeessä. Siinä kuulostellaan kehoa ja annetaan tilaa sille, että jokin sisällä voi alkaa liikuttaa meitä – musiikin kanssa tai ilman. Mielen ei tarvitse tietää tai päättää, mitä tehdä, ja kaikki tavoitteet voi tiputtaa pois. Näin tilaa saa se, mikä haluaa nousta luontaisesti sisältä käsin. Oman kokemukseni mukaan tällainen liikkuminen vaikuttaa olotilaani usein paljon olennaisemmin kuin mikään ennalta suunniteltu tai tavoitteellinen liike. Jotain voi avautua ja asettua kohdalleen niin kehossa kuin mielessäkin. Joskus keho tuntuu myös osaavan työstää vaikeita kokemuksia omalla tavallaan – esimerkiksi purkaa jotain tärisemällä, kun sille vain antaa mahdollisuuden tapahtua.
Mitään tyhjentävää selitystä ei ehkä löydy sille, mistä tällaisissa luontaisissa liikahduksissa on kyse. Yksi tapa ymmärtää niitä on ajatella, että meissä on jonkinlaista sisäistä viisautta – jotain, mikä osaa ohjata, kun sille antaa tilaa. Ehkä ihmisessä on luontainen suunta kohti kasvua, eheytymistä ja hyvinvointia. Fokusoinnin kehittäjä Eugene Gendlin voisi kuvata asiaa niin, että kaikki elämä on prosessia. Muutos on luonnollinen tila, mutta toisinaan jokin jää jumiin. Kun kohtaamme kokemuksemme läsnäolevasti ja ilman pyrkimystä muuttaa sitä, jumit voivat vähitellen hellittää. Silloin luontainen virta pääsee jälleen liikkumaan.
Miksi sisäistä muutosta ei kannata yrittämällä yrittää?
Tarkastelen seuraavaksi hieman tarkemmin sitä, miksi muutoksen yrittäminen voi olla ongelmallista. Yksi olennainen kysymys on se, mistä käsin muutosta lähestymme. Meidän saattaa olla vaikea hyväksyä itseämme sellaisina kuin olemme tai uskoa, että kelpaamme muille. Ehkä jonkinlainen sisäinen ääni piiskaa meitä parantamaan tapojamme tai kehittymään niin sanotusti paremmaksi versioksi itsestämme. Tällöin olennaisin suunta ei välttämättä olekaan muuttuminen, vaan lempeyden löytäminen ja sisäinen lupa olla juuri sellainen kuin on. On eri asia, nouseeko muutostoive itsekriittisyydestä vai löydämmekö sen sitä kautta, että aidosti toivomme itsellemme hyvää.
Voi myös olla tärkeää avautua hyväksymään paitsi itsemme myös kokemuksemme – se, mitä meissä tapahtuu ja miltä meistä tuntuu. Usein juuri sisäinen taistelu, yritys hallita tai muuttaa kokemusta, on merkittävä osa sitä, mikä tekee asioista hankalia. Vaikea tunne voi tuntua raskaalta jo itsessään, mutta kärsimystä lisää usein se, että kiristymme sen ympärillä, yritämme työntää sitä pois tai vältämme sen kohtaamista. Esimerkiksi meditaatiossa voi huomata, että kun hellittää sisäisestä taistelusta, olo alkaa keventyä. Tilaa avautuu, ja on helpompi olla sen kanssa, mitä on. Toisinaan samalla tapahtuu jotain yllättävää: juuri se, mitä ei enää yritä muuttaa, alkaa vähitellen muuttua.
Muutoksen tavoittelu voi myös saada erilaiset puolet sisällämme vastakkain. Joku minussa haluaisi olla reippaampi tai uskaltaa enemmän, mutta jos pusken itseäni siihen suuntaan, saatan samalla yrittää päästä eroon siitä osasta, jota pelottaa. Taistelun sijaan olennaisempaa voi olla kuunnella kaikkia sisäisiä puolia ja antaa niiden tulla nähdyiksi sellaisina kuin ne ovat. Usein kannamme sisällämme jotain, mitä emme ole koskaan kunnolla kohdanneet – ehkä sellaista, mitä kukaan muukaan ei ole osannut kohdata läsnäolevasti. Useimmat meistä kaipaavat toisilta ennen kaikkea kuuntelua ja läsnäoloa, eivät sitä, että he yrittäisivät muuttaa meitä. Samaa voimme tarjota myös itsellemme. Kun pelokaskin puoli saa tulla kuulluksi, jokin saattaa vähitellen liikahtaa omalla tavallaan. Ehkä sisäinen arka lapsi alkaa tuntea olonsa turvallisemmaksi, tai löytyy sellaisia askelia reippauden suuntaan, jotka eivät tunnu liian suurilta.
Muutos ja yrittäminen terapiassa
Mitä olisi hyvä ajatella muutoksen yrittämisestä terapiassa? Omassa terapiatyössäni keskeistä on läsnäolon tapa, jossa mitään ei tarvitse työntää pois ja kaikki voidaan kohdata sellaisena kuin se on. Tietyllä tavalla kussakin hetkessä on läsnä se laatu, jossa ei olla yrittämässä muuttaa mitään. Samalla terapiassa on kuitenkin mukana myös tietoisuus siitä, millaisten haasteiden äärellä ollaan ja minkä toivotaan muuttuvan. Voimme suunnata kohti sitä, mikä tuntuu tärkeältä, ja tunnustella, auttaako työskentely siihen suuntaan. Ehkä kuvaisin omaa lähestymistapaani niin, että terapiassa availlaan eri tavoin mahdollisuuksia muutokselle, mutta muutosta ei yritetä puskea.
Erityisen arvokkaana pidän terapiassakin sitä, että tilaa jää luontaisille liikahduksille – sellaiselle, mitä ei olisi voinut suunnitella etukäteen. Tätä tilaa luo se, että huomioimme kehon tunnut ja kohtaamme kokemusta läsnäolevasti. Kuten fokusoinnissa, suunnat voivat alkaa nousta sisältä käsin. Olemme sen äärellä, että kumpikaan meistä ei tiedä varmasti, miten asiat voisivat alkaa avautua. Tunnustelemme, kokeilemme ja virittäydymme siihen, mitä juuri nyt on läsnä. Asiakkaan niin halutessa voimme joskus antaa tilaa myös kehosta nousevalle liikkeelle.
Koen, että myös koko terapiaprosessin on usein hyvä antaa löytää omia suuntiaan. Mikä on juuri nyt valmis avautumaan tai tulemaan kohdatuksi? Mitä läsnäolo alkaa nostaa pintaan? Minkä äärellä on tärkeää viipyä? Oma tehtäväni on seurata, tukea ja toisinaan ehkä aavistaakin niitä suuntia, joihin prosessi tuntuu kulkevan. Mielekkäät suunnat saattavat nousta esimerkiksi siitä, että asiakas pysähtyy tunnustelemaan, mitä hänessä on läsnä juuri nyt tai mistä tuntuisi oikealta aloittaa. Ei siis tarvitse suunnitella etukäteen, vaikka toki voi myös todeta: ”Tänään haluan puhua tästä.”
Luontaisten suuntien kuulostelu ei tarkoita, että terapia olisi vain passiivista prosessin seuraamista. Saatan itsekin ehdottaa aiheita, nostaa asioita esiin tai suunnata työskentelyä hetkellisesti johonkin tiettyyn teemaan. Voimme myös yhdessä pohtia uudenlaisia toimintatapoja, tutkia rajojen asettamista tai vaikka ihmetellä sitä, mikä auttaisi asiakasta olemaan itselleen turvallisesti läsnä. Myös nämä suunnat nousevat yleensä siitä, mikä siinä hetkessä tuntuu olevan elossa – eivät niinkään ennalta laaditusta suunnitelmasta.
Olotilojen säätelyä vai ei?
Vaikka olen edellä korostanut sellaisen läsnäolon merkitystä, jossa ei yritetä muuttaa mitään, myös erilaiset keinot säädellä omaa olotilaa ovat tärkeitä. On hyvä löytää tapoja rauhoittaa itseään, suunnata huomiota johonkin hyvältä tuntuvaan tai kehittää kykyään olla vaikeiden olotilojen kanssa niin, ettei vain uppoa niiden sisään. Voimme opetella olemaan itsellemme kuin läsnäoleva aikuinen. Esimerkiksi traumaattisia kokemuksia on hedelmällisintä kohdata niin, että samalla löytyy myös kokemusta turvasta.
Toisaalta voi olla hyvä huomata, milloin olotilan säätelystä tulee suorittamista. Mukaan saattaa hiipiä pelkoa siitä, ettei jotain olotilaa kestäisi, tai tarvetta päästä eroon jostain kokemuksesta. Silloin tärkeä suunta voi olla pysähtyä olemaan läsnä sen kanssa, mitä on – ehkä myös sen osan kanssa, jota omat olotilat pelottavat.
Olotilojen säätelystä saattaa myös tulla lähes automaattista. Kun huomaa jännitystä kehossa, yrittää heti rentouttaa sitä. Kun hengitys tuntuu pinnalliselta, alkaa saman tien syventää sitä. On hyvä osata tällaisia keinoja, mutta joskus saattaa myös olla tärkeää jäädä hetkeksi kokemuksen äärelle sellaisena kuin se on. Antaa kiristyksen kiristyä ja tunnustella, mitä siinä tapahtuu. Kehon tiloissa ja tuntemuksissa voi olla tärkeitä viestejä. Ne pääsevät avautumaan, kun emme kiirehdi hallitsemaan tai muuttamaan kokemustamme.
Voi myös olla hyvä huomata, mistä käsin yritys säädellä olotilaa tai muuttaa jotain lähtee liikkeelle. Meditaatio-opettajani Jaya Ashmore käyttää termiä place of lack. Se on sisäinen paikka tai olemisen tapa, jota hallitsee puutteen tunne. Tuntuu kuin jonkin täytyisi ehdottomasti olla toisin, jotta voisimme olla ok – joko olisi saatava jotain, mitä ei ole, tai jotain pitäisi saada työnnettyä pois. Kun toimimme tällaisesta paikasta käsin, asiat menevät helposti vain hankalammiksi. Mukana on usein ahdistusta ja pakonomaisuutta, ja keho kiristyy. Ei jää tilaa sille, että jokin voisi liikahtaa luonnollisesti.
Toisenlaista paikkaa voisi kuvata vaikkapa mielikuva siitä, miten puoliunessa siirtää tyynyn parempaan asentoon. Liike ei synny ahdistuksesta tai pakosta. Se vain tapahtuu, koska jokin tuntuu luontevasti oikealta. Samalla tavoin voimme pitää huolta hyvinvoinnistamme: pukea lisää päälle, kun palelee, tai käyttää keinoja olotilan säätelemiseen. Ero on siinä, mistä käsin teemme tämän. Kun toiminta ei nouse puutteesta tai pakosta, siinä on enemmän virtaavuutta ja vapautta.
Olen huomannut tämän eron myös siinä, miten liikkeen kautta yrittää käsitellä tunteita. Jos lähtökohtana on yritys päästä eroon hankalasta tunnetilasta tai kokemus siitä, ettei sitä kestä, liike harvoin auttaa kovin syvästi. Keho helposti vain kiristyy lisää. Sisäiset liikahdukset syntyvät usein paremmin silloin, kun on läsnä kaiken sen kanssa, mitä on, ja samalla avoin niille liikeimpulsseille, jotka kokemuksesta nousevat. Kun esimerkiksi jalan polkeminen kumpuaa kuin itsestään tunteesta käsin, se voi tuntua paljon osuvammalta ja vapauttavammalta kuin se, että yrittäisi tietoisesti polkea jalkaa tai purkaa tunnetta väkisin.
Lopuksi
On luonnollista toivoa muutosta, kasvua ja asioiden liikahtelua. Sitä ihmisenä oleminen monella tapaa onkin: jatkuvaa liikettä ja muutosta. Voi olla tärkeää hakeutua sellaisen äärelle, mikä mahdollistaa muutoksen – oli kyse sitten terapiasta tai jostain aivan muusta. Usein on kuitenkin hyvä luopua yrityksestä puskea muutosta tapahtumaan ja ajatuksesta, että voisimme tarkasti suunnitella tai tuottaa muutoksen itse. Sisäinen maailmamme on omanlaisensa ihmeellinen kokonaisuus, jonka kanssa pehmeät ja tilaa antavat kohtaamisen tavat ovat usein kaikkein hedelmällisimpiä.
Jotain taikaa on läsnäolossa, joka ei yritä muuttaa mitään, ja avoimuudessa sille, mitä alkaa vähitellen nousta esiin. Joskus juuri silloin, kun lakkaamme pakottamasta asioita tiettyyn suuntaan, jokin pääsee liikahtamaan omalla tavallaan – sisältä käsin.