Henkisyys tai hengellisyys voi tarjota tärkeän polun kohti kasvua, vapautumista ja yhteyttä johonkin syvempään. Joskus saatamme kuitenkin henkisyyden nimissä päätyä sivuuttamaan olennaisia puolia ihmisyydestämme, kuten tunteemme, tarpeemme tai parantamista kaipaavat haavamme. Ehkä olemme jostain ymmärtäneet, että näin henkisellä polulla kuuluukin tehdä: ”Minun pitäisi pystyä päästämään irti” tai ”tämä ei saisi vaikuttaa minuun näin paljon”. Toisaalta psyykemme saattaa – usein tiedostamattamme – käyttää henkisyyttä suojakeinona, jonka avulla vältämme avautumista vaikeammin kohdattaville ihmisyytemme puolille.
Tämä liittyy ilmiöön nimeltä henkinen ohittaminen. Tarkastelen seuraavassa tarkemmin sitä, mitä henkinen ohittaminen on ja miten siihen olisi hyvä suhtautua. Samalla avaan sitä, miksi ja millä tavoin ihmisyytemme eri puolet on hyvä muistaa pitää mukana henkisellä polulla.
Henkisyyden ja ihmisyyden rajapinnalla
Henkisyydessä tai hengellisyydessä on paljon sellaista, mikä vie kohti arkista ihmisyyttä laajempia suuntia. Voi avautua tuntuja jostakin laajemmasta kuin tämä ”pieni minä” sellaisena kuin olen sen tottunut mieltämään. Voi löytyä mahdollisuutta kokea itsensä vähemmän erilliseksi, välittää muista vahvemmin ja ehkä pyöriä vähemmän oman navan ympärillä. Voi löytyä rauhaa ja hyvää oloa, joka ei riipu ulkoisista olosuhteista tai siitä, menevätkö asiat mielemme mukaan. Voi aueta tuntuja syvemmistä merkityksistä.
Kutsua henkisiin tai hengellisiin suuntiin on arvokasta kuunnella. On kuitenkin helposti ongelmallista, jos samalla päädymme sivuuttamaan inhimillisen ihmisyytemme – pitäen sitä esimerkiksi henkisyyttä vähempiarvoisena, vähemmän totena, epäolennaisena tai jopa jotenkin vääränä.
Henkisen ohittamisen (engl. spiritual bypassing) käsite on peräisin John Welwoodilta, joka on kirjoittanut mm. teoksen Toward a Psychology of Awakening. Kyse on siitä, että yritämme henkisyyden nimissä sivuuttaa tai ohittaa jotakin psykologisesti olennaista: tunteita, tarpeita, rajoja, omaa yksilöllisyyttämme tai haavojamme. Käytämme tähän henkisiä harjoituksia tai perustelemme ohittamista henkisillä ajatuksilla. Saatamme myös yrittää käyttää henkisyyttä ratkaisemaan omia psyyken tason haasteitamme. Esimerkiksi syvää kelpaamattomuuden kokemusta voi alkaa kompensoida kuva itsestä hienona henkisenä harjoittajana. Tästä voi olla vaikea päästää irti, koska se vaatii kohtaamaan taustalla olevan kivun.
Henkinen ohituskaista
Henkinen ohittaminen voi olla sitä, että yritämme ikään kuin löytää ohituskaistan, hypätä edelle siitä, missä olemme. Kenties henkinen polku voisi vähitellen viedä tiettyyn suuntaan, mutta yritämme olla siellä jo. Welwood antaa esimerkin siitä, että vaikka henkinen polku voi vähitellen avata yhä lisää sisältämme luontaisesti löytyvää myötätuntoa, yritys hypätä siihen sivuuttaen vihan tunteet tuo usein ongelmia. Jos olemme oppineet nielemään tunteemme tai luulemaan, ettei meissä ole lainkaan vihaisuutta, olennaisinta juuri nyt voikin olla löytää vihaisuus osaksi itseämme, antaa sille tilaa ja ehkä oppia pitämään puoliamme.
Henkisyyden ympärille alkaa helposti rakentua ihanteita siitä, millaisia meidän olisi hyvä olla: vaikkapa järkähtämättömän tyyniä, aina ystävällisiä, anteeksiantavia, nöyriä tai muiden hyvään keskittyviä. Näissä voi olla mukana myös väärinymmärrystä siitä, mihin henkinen polku vie, ja ainakin ne helposti sisältävät yritystä olla jo perillä.
Oma kokemukseni on, että olennaista on olla juuri siinä kohden missä on ja antaa tilaa sellaisellekin, mitä ei ehkä helposti pidettäisi niin henkisenä. Esimerkiksi itselleni avautui jossain kohti henkisen polun myötä tuntu siitä, että ”enhän minä itselleni kaipaa mitään”. Oli tärkeää huomata myöhemmin, ettei tunne ollutkaan niin aito. Tajusin sen sopineen hyvin jonkinlaiseen syvällä olevaan uskomukseeni siitä, ettei minulle ole maailmassa tarjolla mitään erityisen hyvää ja että olennaista on olla muita varten. Onkin ollut tärkeää avautua vahvan kehollisesti haluamaan jotain täysillä – oli haluaminen sitten kuinka ”henkistä” tai ei.
Näin henkinen ohittaminen voi näkyä
Robert Augustus Masters näkee kirjassaan Spiritual Bypassing henkisen ohittamisen liittyvän erityisesti yritykseen olla kohtaamatta jotain kivuliasta sisällämme. Hän ei pidä mielekkäänä leimata tiettyjä tunteita negatiivisiksi ja yrittää olla kokematta niitä. Tunteilla on paikkansa, ja juuri kohtaamalla taitavasti syvän kipumme vapaudumme elämään syvemmin, täydemmin ja myös henkisemmin. Masters näkee, että esimerkiksi meditaation tuoma rauha saattaa joskus olla kuin puudutus tai rauhoittava lääke, joka pitää meidät hiukan etäällä kivustamme. Emme kunnolla kohtaa sitä, silloinkaan kun luulemme istuvamme sen kanssa.
Masters kirjoittaa myös paljon siitä, miten saatamme olla ylikilttejä, ehkä välttääksemme konflikteja tai ajatellen, että sillä lailla meidän kuuluu olla henkisiä. Saatamme yrittää olla tuomitsematta muita ja kääntää katseen heti siihen, mitä loukkaantumiseni kertoo minusta tai mikä oli oma osuuteni asiassa. Tässäkin on toki arvoa, mutta on tärkeää myös pitää terveet rajat ja olla sallimatta mitä tahansa. Voi olla myötätuntoisempaa toistakin kohtaan saada hänet kohtaamaan tekojensa seuraukset. Vihaisuus on se tunne, joka tukee meitä asettamaan ja ylläpitämään rajoja. Myöskään anteeksiantoon ei voi hypätä ennenaikaisesti. Usein on kaikenlaista, minkä on tarpeen tapahtua, ennen kuin todellinen anteeksianto saattaa olla mahdollista. Esimerkiksi tunteidemme, kuten vihan, voi olla tärkeää tulla aidosti tunnetuksi ja ilmaistuksi.
Henkisyyden ja hengellisyyden saralla saatetaan puhua egosta irti päästämisestä, ei-itseydestä tai jonkinlaisen pienen minuuden ylittämisestä. On hienovaraista, mikä tarkalleen ottaen on hedelmällinen henkinen näkökulma minuuteen. Taisteluasenteen ottaminen sisällämme – esimerkiksi egoa vastaan – johtaa helposti ongelmiin, eikä nähdäkseni kyse ole ihan siitäkään, ettei mitään itseä varsinaisesti olisi. Tällaisesta näkökulmasta voisi helposti päätyä sivuuttamaan tarpeet ja rajat ajatuksella, ettei ole ketään, jonka tarpeista tai rajoista huolehtia.
Joskus tällaiset opetusten tulkinnat voivat resonoida meissä, koska ne tuntuvat olevan ratkaisu ongelmiimme. Welwood antaa esimerkin ihmisestä, joka oli hyvin huolissaan siitä, kelpaako hän muille. Hän tunsi vetoa opetuksiin ei-itseydestä – silloinhan ei olisi ketään, joka voitaisiin nähdä hyvässä tai huonossa valossa. Tämä saattoi tuoda helpotusta, mutta taustalla ollut haava ei tullut kohdatuksi. Ei-itseyteen nojautumisen sijaan tämän ihmisen kasvumatkassa oli olennaista avautua syvälle tarpeelle tulla nähdyksi ja rakastetuksi.
Vaikka henkisellä polulla voi avautua jotain laajempaa, ei persoonallista tasoakaan ole hyvä unohtaa. Joskus olennaista on kasvaa omaksi itsekseen, löytää se, kuka minä olen. Ei ehkä niinkään määritelminä siitä, kuka olen, vaan esimerkiksi kasvaa keholliseen tuntuun omasta läsnäolosta. Kunkin meistä olemuksessa ja läsnäolossa on jotain uniikkia; sen voi aistia esimerkiksi ihmisessä, jota rakastaa. Myös sillä on arvoa, ei vain jonkinlaisella laajemmalla, persoonattomalla läsnäololla.
Mitä henkinen ohittaminen tekee meille?
Henkisessä ohittamisessa jotain sisällämme jää kohtaamatta ja käsittelemättä. Olennaisia askeleita kasvumatkallamme jää ottamatta – meidän saattaisi esimerkiksi olla tärkeää oppia asettamaan rajoja tai avautumaan yhteyteen muiden kanssa, löytää se, keitä olemme, tai uskaltaa olla heikkoja ja tarvitsevia. Tukahdutetut tunteet saattavat myös vaikuttaa vaikkapa fyysisinä oireina, vaikeutena laskeutua vain olemaan tai hankaluuksina ihmissuhteissa.
Kun emme kohtaa jotain itsessämme, meidän voi olla vaikea kohdata sitä muissa. Saatamme jättää myös toisten kivun aidosti kohtaamatta esimerkiksi turvautumalla henkisen kuuloisiin neuvoihin, kuten ”kaikella on tarkoituksensa” tai ”päästä vain irti hankalista tunteista”.
Erityisen haastavaa voi olla se, kun suljemme jotain kokonaan tietoisuutemme ulkopuolelle, emme sisällytä sitä osaksi itseämme. Usein kyse on sellaisesta, mitä emme haluaisi olla – vaikkapa vihaisia, ylimielisiä tai tarvitsevia. Kun jokin suljetaan varjoon, siitä tulee usein hankalampaa ja haitallisempaa. Vaatii psyykkistä energiaa pitää se poissa itsestämme, pitää yllä identiteettiä, jossa sitä ei ole. Saatamme heijastaa varjossa olevan muihin ihmisiin ja voi esimerkiksi tuntua siltä, että kaikki ympärillämme ovat vihaisia. Vihaisuus tai jokin muu varjoon jäänyt löytää myös helposti tiensä pintaan – usein vähemmän hedelmällisillä tavoilla.
Nämä haasteet voivat näkyä esimerkiksi siinä, että toisinaan edistyneilläkin henkisillä opettajilla on psykologisella tasolla sellaisia haavoja ja toimintamalleja, jotka voivat johtaa jopa ikäviin hyväksikäyttötapauksiin. Usein kyse on sokeista pisteistä, varjoista, joita opettaja ei itsessään tiedosta. Joskus voi käydä niinkin, että henkisen polun myötä jotain painuu yhä syvemmälle varjoon. Ken Wilber selittää tätä kirjassaan Integral Spirituality: Meditaatioharjoitus voi tukea siinä, etten samaistu esimerkiksi vihaisuuteeni, en huku sen sisälle, vaan pystyn tarkastelemaan sitä. Jos kuitenkin lähtökohtana on se, etten ole ensin omistanut vihaisuuttani, nähnyt sitä itsessäni ja hyväksynyt sen olevan minun, tällaiset harjoitukset voivat vain vieraannuttaa minut vihaisuudestani yhä syvemmin.
Suuntia eteenpäin
Henkisellä polulla voi helposti päätyä jossain kohtaa ohitusvaihteelle. Ehkä me kaikki teemme sitä joskus. Siitä ei tarvitse tuomita itseään, vaan sen voi nähdä myötätuntoisesti. Voi myös tunnustella, mistä tarve siihen on noussut. Mikä haava itsessä ehkä odottaisi kohdatuksi tulemista? On arvokasta, kun henkisen ohittamisen huomaa. Silloin voi nähdä mitä tapahtuu antamatta sen enää samalla tavoin ohjata itseä. Vähitellen voimme yhä enemmän avautua haavoillemme ja myös varjopuolillemme – rakkaudella.
Itse koen aika hienovireiseksi sen, millaiset suunnat milloinkin ovat hyviä. Tätä voi olla mielekästä tutkia ja tunnustella tarkemmin kunkin omassa tilanteessa. Välillä voi painottua avautuminen henkisiin suuntiin, välillä tärkeintä on tila ihmisyyden eri puolille. Toki esimerkiksi tarpeita tai haluja voi tulla korostettua liikaakin, tai rajojen asettamisesta voi tulla joustamatonta, yhteyden pois sulkevaa ennemmin kuin yhteyden rakentumista tukevaa. Psykologisessa asioiden käsittelyssä saattaa unohtua se, mitä henkinen polku voi avata, esimerkiksi mahdollisuus löytää vapautta tässä ja nyt, kaikkien haasteiden kanssakin. Ehkä myös joskus, kun itsellä on hankalaa ja kaikki tuntuu pyörivän vain sen ympärillä, mielekäs suunta saattaisikin olla lähteä mukaan johonkin, missä pääsee antamaan muille jotain merkityksellistä.
Polku ulos henkisen ohittamisen maastoista saattaa löytyä helpommin, kun ei odota henkisen polun vievän meitä jonnekin aivan muualle, esimerkiksi pelastamaan siltä, että elämä on haastavaa. Ehkä henkisen polun voi ennemmin mieltää jonakin, joka tuo meidät olemaan yhä enemmän tässä, yhä enemmän elämässämme – yhä enemmän tavallinen ihminen. Vähitellen voimme olla yhä enemmän sinut kaiken sen kanssa, mitä olemme. Kuten Masters sanoo, henkisellä polulla ei tarvitse kiirehtiä. Ei tarvitse etsiä ohituskaistoja, jotka lopulta vain hidastavat matkaa. Kun tuntee olevansa oikealla polulla, tuntuu hyvältä kulkea sitä – se, milloin tulee olemaan perillä, on vähemmän merkityksellistä.
Lähteet:
Masters, Robert Augustus (2010): Spiritual Bypassing: When Spirituality Disconnects Us from What Really Matters. Berkeley, California: North Atlantic Books.
Welwood, John (2000): Toward a Psychology of Awakening: Buddhism, Psychotherapy, and the Path of Personal and Spiritual Transformation. Boulder, Colorado: Shambhala Publications.
Wilber, Ken (2007): Integral Spirituality: A Startling New Role for Religion in the Modern and Postmodern World. Boston, Massachusetts: Shambhala Publications.
Lue myös aiemmat henkisen ja psykologisen rajamailla liikkuvat kirjoitukseni:
Henkinen tai hengellinen ulottuvuus ovat myös tervetulleita terapiaan
Meditaation suhde psykologiseen eheytymiseen
Teen läsnäoloon pohjaavaa terapiaa, jossa on mahdollista liikkua myös näiden teemojen äärellä.