Millaista kehon kuuntelu fokusoinnin keinoin on? Mitä fokusointi oikein on ja mitä apua siitä voi olla? Toki se on joka kerta ja jokaisella omanlaistaan, mutta ehkä tämä esimerkki yhdestä parinkymmenen minuutin fokusointihetkestä voi raottaa näkyviin jotain fokusoinnin mahdollisuuksista.
Laitan silmät kiinni. Parini johdattaa minut tuntemaan tilan ympärilläni, tulemaan sisään kehooni ja vähitellen kehon keskialueille. Tiputan sinne kysymyksen, mikä haluaa huomiotani juuri nyt.
Kuulostelen. Näkyviin nousee jonkinlainen tiukka kerä ylävatsan alueella. En ole varma, oliko se siellä jo aiemmin, enkä tiedä liittyykö se johonkin elämässäni. Se tuntuu joka tapauksessa haluavan huomiota.
Puen sanoiksi sen, mitä huomaan, ja kuva tarkentuu: on kuin se tiukka siellä vatsassa olisi taipunut kaksinkerroin, sulkenut jotain visusti sisäänsä piiloon. Ehkä suojatakseen sitä, ehkä myös jotenkin loukkaantuneena: ”Ei sitten, pidän tämän täällä vain itselläni.” Nousee kuva, että siellä sisällä on jonkinlainen aarre, kuin jalokivi.
Parini heijastaa takaisin sitä, mitä silmät kiinni kuvailen: ”Nyt huomaat, että on jotain mitä se pitää piilossa, ja ehkä siinä on mukana myös loukkaantumista.” Sanojen kuuleminen auttaa pysymään läsnä kokemuksen äärellä. Voin maistella, tuliko tuntu nyt hyvin kuvatuksi vai olisiko vielä muita sanoja. Sisäinen maailmani tulee nähdyksi – minun itseni ja myös parini näkemäksi.
Mieli voisi helposti alkaa tuottaa kysymyksiä ja ehdotuksia: ”Mikähän se aarre siellä on?” ”Mitenköhän sen saisi aukeamaan?” Olen oppinut luottamaan siihen, että usein parasta on, kun en yritä tehdä mitään. En tuo mukaan omia agendoja, pysyn vain tuntemusten äärellä. Sen äärellä, että jotain siellä sisällä on, suojattuna.
Vähän ajan kuluttua tulee kuva kuin sisällä olisi kukan nuppu. Nyt tunnistan, että kukka itse voisi kyllä haluta aueta ja tulla näkyviin. Jokin ympärillä vain kokee tärkeäksi pitää se sisällään.
Kun sanoitan tätä, jotain liikahtaa ja lähtee avautumaan. Nyt tuntu on kuin perhosen siivet, kirkkaat ja kauniit, ehkä lasiset. Ne avautuvat rintakehäni alueella, avaavat jotain, vähän kuin säteilisin tai loistaisin – kirkasta valoa tai toisaalta rakkautta. Puen tätä sanoiksi, annan sen tulla nähdyksi.
Saattaisi ehkä nolottaa sanoa tätä kaikkea ääneen, mutta tutun fokusointiparin kanssa uskaltaudun ottamaan sen askeleen. Tiedän, ettei hän arvota eikä kommentoi sitä, mitä sisältäni nousi. Pyhitämme sille tilan niin, ettemme keskustele fokusoinnin sisällöstä jälkeenpäin.
Sydämen alue on paljas, auki säteilemään rakkautta. Huomaan äkkiä, että loukkaantuminen koskettaa erityisesti sinne. Sieltä aukeaa nyt myös tarkemmin näkyviin, mitä tämä aistimani loukkaantuminen on. Olisin voinut arvella sen olevan kokemusta siitä, ettei minua rakasteta. Mutta ei. Kyse tuntuukin olevan siitä, että olen itse säteillyt rakkautta, mutta sitä ei ole nähty. Se säteily, jonka koen nyt vähän kuin valona, on ollut kuin ilmaa, kuin sitä ei olisi. Minusta on tuntunut siltä kuin kaikki vain katsoisivat sen läpi. Se loukkaa: ”Ei sitten, pidän tämän itselläni”.
Tunnen, miten tärkeää tälle kokemukselle on, että se tulee nyt nähdyksi – mihin se sitten konkreettisesti onkaan elämässäni liittynyt. Sitten aukeaa vielä yksi oivallus: Tässä on jotain, mikä on tuntunut musertavan nololta. Olen ollut lapsenomaisesti auki, kuin ihana pieni keiju, joka säteilee rakkautta. Ja kun sitä ei ole nähty, on tuntunut siltä, että ehkä vain kuvittelin. Noloa, luulin jotain. Syy mennä suppuun, piilottaa se kaikki.
Tässä kohden parini kertoo, että etukäteen sovitusta ajasta on jäljellä kaksi minuuttia. Sen jälkeen on hänen vuoronsa fokusoida. Saan vielä jonkin väläyksen siitä, miten esiin noussut liittyy elämääni. Lisääkin voisi tulla, jos jatkaisimme. Joskus harvoin saatan tässä kohden kysyä, sopisiko parilleni, että saisin joitakin minuutteja lisäaikaa. Nyt en kuitenkaan tee sitä. Luotan siihen, että tämä riittää tältä erää. Jos jotain on jäänyt kesken, se voi jatkua viimeistään sitten, kun seuraavan kerran asetun fokusoimaan.
Kiitän sitä kaikkea sisälläni, mitä on noussut näkyviin. Olen kiitollinen siitä, mitä kehoni voi kertoa. Olen saanut uutta ymmärrystä, ja lisäksi – mikä ehkä vielä tärkeämpää – kehossani ja koko olemisessani jokin on nyt eri tavalla. Jotain on liikahtanut. Palaan tuntemaan kehoni kokonaisuutena, tulen vähitellen ulos sisäisestä maailmastani ja avaan silmät.